Joskus on mielekästä varsinkin lähihistorian tutkimisessa harrastaa jossittelujakin vaikka historian virallisen tieteteellisen tutkimuksen kannalta tämä onkin täysin epävirallista ja jopa ehkä paheksuttavaakin.
George H. W. Bush (s.1924) on minusta jossain määrin aliarvostettu Yhdysvaltain presidentti. Bush oli Ronald Reaganin aisapari ja varapresidentti kahdeksan vuotta 1981-1989, ennen kuin hänet valittiin tämän seuraajaksi 1988 vaaleissa. Bush tiesi olevansa kuivahkon oloinen, ns. hajuton, mauton ja väritön johtaja joka oli enemmän virkamiestyyppinen vaikuttaja kuin karismaattinen ja värikäs entinen B-luokan näyttelijä Reagan. Reaganhan voitti Bushin republikaanien esivaaleissa 1980 selvästi ja entisestä presidentistä Gerald Fordista piti tulla Reaganin varapresidentti, ennen kuin tämä hanke lopulta kaatui ja Bush tuli hieman yllättäen hänen tilalleen. Reagan osasi puhua kansalaisille paljon Bushia paremmin ja sai heidät tekemään eri asioita, mutta hän ei ollut mikään asioihin ja yksityiskohtiin paneutuva analyytikko toisin kuin Bush. Bushilla oli mittava ura maansa edustajainhuoneen jäsenenä, YK-suurlähettiläänä, Kiinan lähettiläänä ja CIA:n johtajana ennen vuotta 1980. Ulkopolitiikka oli Bushin vahvuus presidenttinä, hän onnistui luomaan hyvät ja myös käytännössä toimivat suhteet Saksan liittokansleri Helmut Kohliin ja viimeiseksi jääneeseen neuvostojohtaja Mihail Gorbatshoviin. Näiden kolmen johtajan yhteisymmärrys ja saumaton yhteistyö oli ratkaisevan tärkeää, kun kylmän sodan päättymiseen johtaneet mullistukset alkoivat Berliin muurin murtumisella 1989. Saksan yhdistyminen vuotta myöhemmin 1990 oli myös erittäin tärkeä askel ja kaikkein dramaattisin muutos oli Neuvostoliiton hajoaminen, mihin kukaan oikein ei tuntunut aluksi uskovan eikä osanneen tosissaan varautua. Siksi myös Yhdysvaltain suunnalta yritettiin aluksi toppuutella itsenäistymiseen pyrkineiden maiden itsenäistymishaluja, vaikka tämä olikin täysin amerikkalaisten ideologian vastaista. Reaganhan lipsautti mikrofoniin vuonna 1984 että NL oli hänelle "Pahan Valtakunta". Bush yritti vakiinnuttaa aluksi asemaan Panaman diktaattorin Manuel Antonio Noriegan kukistamisella vuonna 1989, joka oli kuin suoraan Reaganin oppikirjasta. 1983 Grenadaanhan ns. "palautettiin demokratia" samoilla opeilla. Bush joutui myös hyödyntämään Kiinan politiikan osaamistaan, kun Tiananmenin aukion verilöyly tapahtui marraskuussa 1989. Bush piti yllä diplomaattisuhteita mutta määräsi silti pakotteita Kiinalle. Bushin merkittävin ulkopoliittinen saavutus oli monikansallisen liittoutuman johtaminen Irakin Konfliktissa 1990-1991 ja tätä seuranneessa Persianlahden sodassa helmikuussa 1991. Kuwaitin vapauttaminen oli toki öljykaupan takia välttämätöntä, mutta ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran USA ja NL toimivat yhdessä rintamassa kansainvälisen konfliktin ratkaisemisessa.
Bush oli tietyllä tapaa kuitenkin edeltäjänsä politiikan vanki, hän jatkoi pääpiiretissään Reaganin viitoittamaa sisäpolitiikan linjaa eikä oikein kyennyt esiintymään minään suurena uudistajana kuten Reagan vuonna 1980. 1980-luvulla talous kasvoikin ja korkotaso pysyi matalana, mutta velkaantuminen kasvoi merkittävästi varsinkin 1983 aloitetun Tähtien Sota-hankkeen takia. Talouden laskusuhdanne 1992, kasvava työttömyys ja koko ajan kasvanut budjettivaje antoivat oivallisia aseita demokraattihaastajalle Bill Clintonille Bushin lyömiseen 1992 vaaleissa. Bushin kannatuslukemat romahtivat historiallisesti vuoden sisällä yli 90% vaalitulokseen 38%. Bush itse piti Ross Perotin kampanjaa tappionsa merkittävimpänä syynä mitä se pitkälti olikin, toisaalta hän ei myöskään onnistunut omassa kampanjassaan kovin hyvin ja antoi välillä itsestään hieman kansasta etääntyneen vaikutelman.
Bush kävi myös Helsingissä 1990 huippukokouksessa Gorbatshovin kanssa Suomen presidentin Mauno Koiviston vieraana. Bush on ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka on virkakaudellaan allekirjoittanut kaksi eri aseriisuntasopimusta NL:n kanssa, START I heinäkuussa 1991 ja START II tämän jatkona tammikuussa 1993 juuri ennen virasta poistumistaan. Tämä on erittäin merkittävä saavutus kansainvälisen politiikan kannalta pitkällä tähtäimellä, paljon merkittävämpi kuin yksittäisten konfliktien ratkaisut. Bush joutui määrittämään maansa suhteita moniin eri muutoksiin ja luotsaamaan Yhdysvaltoja uudessa, ennalta arvaamattomissa tilanteissa uskottavasti. Jugoslavian konflikti alkoi Bushin kaudella, mutta tämä konflikti siirtyi Clintonille täysin. Lähi-Idän rauhanneuvotteluissa Bush teki merkittävää pohjustustyötä Oslon sopimuksen toteumiseksi syksyllä 1993. Tsekkoslovakia hajosi 1.1.1993 Bushin kaudella ja myös Euroopan yhdentyminen alkoi vahvistua Maatrrichtin sopimuksen ratifioinin kautta vuonna 1992.
Jos Bush ei olisi hävinnyt 1992 vaaleja, hän olisi päässyt julistamaan Oslon rauhansopimusta syyskuussa 1993 Israelin silloisen edesmeneen pääministeri Yitzhak Rabinin ja Palestiinan presidentin Jasser Arafatin kanssa. Toisaalta Jugoslavian kriisi olisi ollut yhtä hankala kuin Clintonillekin 1994-1995. Bush olisi myös itsekin entisenä sotaveteraanina päässyt osallistumaan Normanian maihinnousun 50-vuotisjuhlallisuuksiin Ranskassa 1994 ja II maailmansodan päättymisen 50-vuotisjuhlallisuuksiin toukokuussa 1995. Bush olisi myös toimiessaan virassa 1989-1997 toiminut tasan 200 vuotta myöhemmin kuin edellinen George- niminen presidentti eli maan ensimmäinen presidentti George Washington 1789-1797:)
Helmut Kohl (s.1930) oli merkittävä liitokansleri, koska hän aloitti Saksan Liittotasavallan johdossa vuonna 1982 Helmut Schmidtin saatua epäluottamuslauseen liittopäivillä ja toimi virassa yhtäjaksoisesti 16 vuotta vuoteen 1998 asti. Kohlin tärkein saavutus on eittämättä Saksojen (Saksan Liittotasavalta ja DDR) yhdistäminen vuonna 1990. Helmut Kohl oli myös ratkaisevan tärkeässä roolissa yhdessä Ranskan silloisen presidentin Francois Mitterrandin kanssa nykyisen Euroopan unionin integraation tiivistämisessä. Kohl ja Mitterrand kuvaannollisesti sopivat vanhat ristiriidat seisoessaan käsi kädessä Sommen ja Verdunin uhrien muistomerkillä Ranskassa vuonna 1984 I maailmansodan syttymisen 70-vuotispäivänä. Konkreettisesti tämä toteutui vuonna 1992, kun Saksa ja Ranska 10 muun EY:n valtion ohella. Helmut Kohl oli pitkäaikaisin sodanjälkeisen Saksan liittokansleri, mutta koska hän hävisi vuoden 1998 liittopäivävaalit sosiaalidemokraattien ehdokkaalle Gerhard Schröderille, hänestä ei tullut kaikkien aikojen pitkäaikaisinta kansleria. Tämä titteli jäi Otto von Bismarckin haltuun joka toimi Preussin pääministerinä 1862-1871 ja tämän jälkeen yhdistyneen Saksan ensimmäisenä kanslerina 19 vuotta välillä 1871-1890. Samoin yhdistyneen Saksan pääkaupunki siirtyi Bonnista 50 vuoden tauon jälkeen takaisin Berliiniin vuonna 1999 ja samana vuonna yhteisvaluutta euro otettiin käyttöön talous-ja rahaliittto EMU:n ensimmäisessä vaiheessa. Kohl oli ollut rakentamassa molempia projekteja, mutta ei enää kanslerina päässyt todistamaan näitä muutoksia.
Mihail Gorbatshov (s.1931) oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen mielestäni todella humaani neuvosto / venäläisjohtaja, joka oli ristiriitainen valtiomies siinä suhteessa että menetti virkansa valtion hajottua kirjaimellisesti viran alta. Pitkälti tästä syystä omassa maasaan hänen arvostuksensa onkin mennyt lähes nollille, koska historia usein tunnustaa ja arvostaa omaa imperiumia vahvistaneet johtajat, riippumatta useinkaan paljon siitä millä keinoin ja kuinka verisesti ym. tämä on toteutettu. Hyvänä esimerkkinä Neuvostoliitossa esimerkiksi oli Gorbatshovin aiempi edeltäjä Josif Stalin, jonka verityöt on haluttu unohtaa ja painaa taka-alalle siksi että massiivisella sisäisellä terrorilla ja pelolla hän onnistui masinoimaan neuvostojoukot voittamaan toista maailmansotaa natsi-Saksaa vastaan.
Gorbatshov on minusta Bushin tapaan myös aliarvostettu siinä suhteessa, että hänen ansionaan on rauhanomainen muutosprosessi avoimuuspolitiikka eli glasnost ja talousuudistukset eli perestroika. Gorbatshov tapasi Yhdysvaltain presidentit Reaganin aseriisuntaneuvotteluissa Genevessä 1985, Reykjavikissä 1986 ja 1987 Start II sopimuksen ratifioinnin yhteydessä Moskovassa 1987 sekä Bushin Reaganin kanssa vuonna 1988 ja Helsingissä 1990. Gorbatshovin kohdalla voidaan jossitella että mitä jos hän olisi käyttänyt asevoimia pitääkseen Neuvostoliiton väkisin kasassa, mikä olisi ollut lopputulos? Tuskin yhtään erilainen, paitsi että samaan oltaisiin päädytty veristen taistelujen kautta. Samoin mitä jos hän ei olisi yrittänyt ajaa uudistuspolitiikkaa läpi vaan yrittänyt edeltäjiensä tavoin takertua vanhaan pysähtyneisyyteen ja oman valtansa pönkittämiseen? Tuskin NL olisi siinäkään tapauksessa jäänyt hajoamatta. Mitä jos hän ei olisi toiminut yhteistyössä länsimaiden johtajien, erityisesti Bushin ja Kohlin kanssa? Tuskin Saksa olisi silti jäänyt yhdistymättä, se olisi voinut toki viivästyä vuosilla. Samoin ellei aseriisuntasopimuksia olisi tehty, Yhdysvallat olisi joka tapauksessa voittanut kylmän sodan. Vaikka NL hajosi ja tämä myöhemmin aiheutti epävakautta, ryöstökapitalismia ja nationalismin uutta nousua Venäjällä, Gorbatshovin hyveellisiä tarkoitusperiä ei voi millään perusteella kiistää tai kyseenalaistaa. Dramaattisten muutosten hyväksyminen ja niiden toteuttaminen ilman verisiä sisällissotia on aina suuri saavutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti